Pian eläköityvä projektipäällikkö on nähnyt vanhan OYSin rakennuksen ensimmäiset ja nyt myös viimeiset vuodet.

Projektipäällikkö Kai “Kaitsu” Juliander Oulun yliopistollisesta sairaalasta (OYS) on jäämässä eläkkeelle. Hän on nähnyt vanhan OYSin rakennuksen ensimmäiset ja nyt myös viimeiset vuodet. Viimeisimpänä Juliander on työskennellyt uuden sairaalan logistiikassa projektipäällikkönä.

“Tulin ensimmäisen kerran OYSiin töihin kesällä 1978. Ajoin kuljetuskeskuksessa trukkia. Kaverin veli oli ollut vakiohommissa täällä ja edellisenä kesänä kaverikin. Niinpä minäkin päätin hakea”, Kaitsu kertoo.

Ensimmäinen kesä OYSilla oli hyvin opettavainen.

“Heti alettiin hommiin ilman sen suurempia perehdytyksiä. Työparina minulla oli rokkivaari-Hotaseksi kutsuttu vanhempi herrasmies. Ajoin tunnelissa roskia ja pyykkiä. Kuljetin myös vainajia. Ensimmäiset kerrat vainajien kuljetuksessa jännittivät, sillä en ollut ennen nähnyt kuollutta ihmistä. Tähänkin kuitenkin totuin. Minulla on aina ollut sellainen asenne, että töissä nähtyjä ja kuultuja asioita ei kannata ajatuksissaan kotiin kantaa”, Kaitsu muistelee uran alkuvaiheita.

Kesätöiden ja armeijan jälkeen syksyllä 1980 Juliander aloitti määräaikaisena vakiotöissä keskusvarastolla. Siitä lähtien hän on ollut yhtäjaksoisesti töissä OYSissa. Työ on kouluttanut Julianderista oman alansa kokeneen ja ansioituneen osaajan.

“Olen ollut varastoapulaisena, vetovaununkuljettajana ja autonkuljettajana. Autonkuljettajana reissupäiviä kertyi ja joudun olemaan paljon pois kotoa. Olen myös sijaistanut erilaisissa esihenkilötehtävissä. Vuonna 1993 aloitin autokuljetuksen esihenkilönä ja vuonna 2000 sisäisten organisaationmuutosten kautta minusta tuli OYSin kuljetuspäällikkö. Työvuosien aikana olen myös ahkerasti huolehtinut ammattitaitoni ylläpitämisestä kouluttautumalla. Nyt viime vuosien ajan olen vastannut uuden tulevaisuuden sairaalan tavaralogistiikasta ja tulevien toimitusten aikatauluttamisesta. Näin isossa projektissa tarkka etukäteissuunnittelu on aivan ehdotonta. Muuten asiat eivät vain yksinkertaisesti toimi”, Juliander kertoo työstään ja työurastaan.

Vuosikymmenten aikana on ollut paljon muutoksia

Juliander on saanut seurata aitiopaikalta OYSin toiminnan kehittymistä 1970-luvun lopulta tähän päivään saakka.

“Kyllä minä pidän tätä paikkaa kuin omanani: tuntuu, että olen osa kalustoa!”, hän naurahtaa.

Vuosien varrella on tapahtunut paljon muutoksia, niin hyvässä kuin pahassa.

“1970-luvulla trukeissa oli vielä tuhkakupit ja trukkikuskit saattoivat poltella tupakkaa ajaessaan trukeilla ruokaa osastoille. Onneksi ne ajat ovat olleet kauan sitten ohi”, Kaitsu muistelee.

Joissakin asioissa on menty Julianderin mielestä myös huonompaan suuntaan.

“Tuntuu, että tänä päivänä ihmiset eivät enää samaan tapaan välitä yhteisestä omaisuudesta. Ennen jokainen yksikkö piti tarkkaan huolta omista laitteistaan ja tavaroistaan. Nyt käytävillä näkee paljon herkemmin ylimääräisiä tavarakasoja sellaisissakin paikoissa, joihin tavaraa ei saisi turvallisuuden takia varastoida. Vastuuta yhteisen arjen sujumisesta ei enää oteta niin vakavasti, vaan välillä saatetaan toimia liian huolettomastikin”, Juliander pohtii.

1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun hyvä pöhinä OYSissa on myös jäänyt mieleen.

“Tuohon aikaan tässä talossa oli älyttömän hyvä meininki: henkilökunnalle oli paljon koulutuksia ja yhteistä tekemistä. Myös Vaparin toiminta oli vilkasta ja esimerkiksi talon sisältä saatiin yhdentoista joukkueen pesäpallosarja. Esihenkilöt tunsivat paremmin oman tiiminsä työntekijät ja myös työntekijät tiesivät, kuka on heidän esihenkilönsä. 1980-luvulla puolestaan ajat olivat toisenlaiset: silloin yksiköt olivat isoja eivätkä kaikki tunteneet toisiaan niin hyvin. Itsestäni tuntuu, että nyt Pohteen alkuaikoina on palattu takaisin 1980-luvun meininkiin: esihenkilöitä näkyy vähemmän kentällä, ja olen kuullut monen sanovan, etteivät he edes tiedä omaa esihenkilöään. Yksiköt ovat isoja ja asiat tapahtuvat verkon yli Teamseissä”, Kaitsu mietiskelee.

Hiljaisuus on suurin kiitos

Eläkkeelle jäädessään Julianderia pohdituttaa uuden sairaalan sisäisten kuljetusten onnistuminen.

“Tavaraterminaali jää toistaiseksi vielä vanhan OYSin kauimmaiseen päätyyn ja kaikki tukitoiminnot tulevat tapahtumaan vanhan sairaalan alla kulkevien käytävien kautta. Uuteen sairaalaan menevät suoraan vain potilaat. Kuljetuskeskuksesta meillä menee jatkossa perille määränpäähän noin kolminkertainen aika. Onneksi perillä loppukäsittely on helpompaa, koska uudessa sairaalassa on enemmän kerroksia ja pystymme operoimaan ylös-alas-suunnassa hissejä hyödyntäen. Uusi logistiikkakeskus on toki suunnitteilla, mutta en osaa sanoa, että milloin se valmistuu”, Juliander toteaa.

Työstään Kaitsulle tulee eniten ikävä omaa porukkaa ja mahtavaa yhteishenkeä.

“Uudet työntekijät ovat aina sanoneet, että meidän porukkaamme on ollut helppoa ja mukava tulla töihin. Kaikki uudet työntekijät olemme ottaneet vastaan tasapuolisesti. Minulle tämä on ollut tärkeää ja arvokasta palautetta: se kertoo, että olemme onnistuneet luomaan hyvän työilmapiirin ja avoimen työyhteisön”, Kaitsu jatkaa.

Onnistumisten joukkoon Juliander saa laskea myös trukkikuskien kouluttamisen.

“Olen urani aikana kouluttanut 370 henkilöä trukkikuskiksi OYSiin. Kuskeillemme ei ole koskaan sattunut sellaisia vakavia onnettomuuksia, että joku olisi tarvinnut hoitoa. Läheltä piti –tilanteita on toki ollut, mutta mitään vakavampaa ei ole sattunut. Tästä olen syvästi kiitollinen ja onnellinen”, hän kertoo.

Yhdeksi onnistumiseksi voi laskea myös hiljaisuuden.

“Jos kukaan ei tiedä, miten tavara on saapunut määränpäähänsä, niin silloin olemme onnistuneet täydellisesti. Meille hiljaisuus on suurin kiitos. Siitä tiedämme, että emme ole olleet tiellä tai haittana toiminnan keskellä”, Juliander tiivistää.

Eläkepäivillä tiedossa mukavaa puuhastelua

Esihenkilönä Juliander on aina pyrkinyt olemaan läsnä omalle tiimilleen, ja tapaamisia ei ole tarvinnut sopia etukäteen.

“Olen sitä mieltä, että asioista pitää pystyä puhumaan. Olenkin aina sanonut, että minulle ei tarvitse varata aikaa: jos joku asia mietityttää, tule vain peremmälle, niin jutellaan.”

Juliander on myös pyrkinyt olemaan siellä, missä muukin tiimi on.

“Olen käynyt itsekin välillä tekemässä trukki- ja autohommia. Tykkään siitä, että tiedän, mitä tapahtuu. Näin minulla pysyy näppituntuma siitä, mitä pystymme ja ennätämme tehdä ja miten asiat saadaan hoidettua sujuvasti”, hän kertoo.

Eläkkeelle Juliander siirtyy positiivisin mielin.

“Tämä talo on antanut minulle hyvän elämän ja toimeentulon, mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin. Eläkepäiviä minun ei tarvitse hirveästi suunnitella. Omakotitalo, mökki, lapset ja lastenlapset pitävät minut kiireisenä. Kesäisin tykkään golfata, käyn metsällä ja talvella lämmittelen rauhassa uunia”, hän kertoo.